Kesäpäivänä, kevein askelin,
astun huumaavan vehreyden keskelle.
Hengitän lehtien helinää,
annan tuulen viedä murheeni mennessään.
Tämä tie ei vie mihinkään,
se ottaa lohduttavaan syleilyyn.
Täällä saan unohtaa itseni,
antaa jokaisen aistini nauttia.
Lempeät puut, hyväilevä heinikko,
kaunis ja kiireetön maailma.
Balsamia sielulleni, helpotus hengelleni,
täällä tunnen kotini olevan.
Siinä se... ei ehkä onnistunut yhtähyvin kuin viimeviikoinen, oli vaikeaa asettautua
keskelle kesäistä maisemaa, kun täällä tuivertaa taas hyytävä pohjoistuuli...
Turhaan tuli iloittua kahdesta vapaasta, pakko maksaa kiitollisuuden velkaa kollegalle, kun päästi minut viime lauantaina Pellen keikalle. Vietän siis perjantai-illan kanniskellen lautasia ja laseja, ja hymyillen yhtä aidosti kuin Barbie-nukke...
Exä taas kylässä, alkanut tulla sen jokaviikoisista vierailuista enemmän sääntö kuin poikkeus. Huomenna onkin taas koiravahdin tarvetta, duunia puolivuorokautta. Tänään ei sentään tarvii lusia kuin kuus tuntia.
Menenpä tästä vieraanvaraisena emäntänä lihapatoja lämmittämään, tutustun runotorstain tuotoksiin sitten ajan kanssa.
Hyvää viikonloppua kaikille!
Ps. Tuo kuvahan on se runotorstain haaste, pöllin sen nyt vähän niinkuin otsikoksi tänne omalle sivulleni...
4 kommenttia:
Metsän mielenkiintoisin paikka on paikka johon polku päättyy. Niitä on.
Pidin! Kaunis runo ja tunnelma hyvin lähellä omia tuntojani.
Kaikki aistit, siis montako?
No monta aistia itsekullakin nyt on... Kai ainakin se perussetti ainakin, se viis, kuulo, näkö, maku, haju, tunto... kuudes kai intuitio.
Lähetä kommentti